Hiljaista.
Hautaan helmien sateen
uneen äänettömään,
tottuneeseen kaipaukseen.
Hiilillä helmien
sytytän kynttilän
tunteidesi uurnalle,
joka tavoittamattomissa huutaa
aaltoja
pintaasi hauraaseen,
laineita autiosaarelle,
jonka taivaalla loistaa
ikuinen tähtitaivas,
jonne lasken kynttiläni
ajelehtimaan,
aurinkoa odottamaan.
Hulvattoman hulluuteni
pienenä vangitsin
jättäen jäljelle
vanhuuden imitaation
kadottaen itseni itseni ulkokuoreni vankilaan,
joka aikuisista hienolta näyttää.
Poseeratessani roolissa mallioppilaan
tylsytin tunteeni,
jotta sain lukittua rajattoman raivoni
piiloon muilta,
myös itseltäni.
Enkä edes huomannut
sen kuolleena kahleistaan roikkuvan
ennen kuin kuulin
sellistä toisesta
pienen pojan riutuneen
hullun kiilto silmissään,
viaton hymy haljenneilla huulilla,
kuiskaavan minulle:
"Saanko olla sekaisin?
Huutaa riemuni maailmalle,
jutella ystävälle
mielestäni syntyneelle,
illat väitellä
yksisarvisten hännistä,
yhdessä juoda
sadevettä rännistä?"
Varoen
askel kerrallaan
rohkeuteni keräsin,
elämään heräsin,
kun lukkoja avasin.
Silmiin jäänsinisiin
itseni upotin.
Avaimet lattialle pudotin.
Vankilani tuhosin.
Nukkuvan kaupungin
hiljainen huokaus
sykkii
läpi ajatuksen hukkuneen
kumoten elämän painovoiman
hetkeksi, jonka aikana
saa olla ja olla olematta,
ajatella olemattomia
ja vain hengittää,
ottaa askelen ja toisen
hiljaa
tunnustellen sitä,
mitä tarkoittaa olla olemassa.
Käännän ongelmani toisiksi,
vanhoista uusiksi.
Keskityn vain yhteen puoleen.
Ehkä välillä vilkaisen toiseen,
sosiaalisesta elämästä
tuloihin pieniin.
Ja keskittymisessäni kadotan kokonaisuuden.
Unohdan
kuun pimeän puolen.
Voimani rajalliset,
ystävät hiljaiset,
epäjärjestykseen loksahtavat palaset
korjatessani julkisivua elämän
kukkapenkin rehevän,
rikkaruohojen täplittämän
ikuisen projektin.
Kuin kyltymätön kala
jään koukkuun kaikkeen
tarpeeksi kimmeltävään
läpäisemään ympäristöni pimeyden,
viemään huomioni
vaikeuksista minua vainoavista.
Pois yksitoikkoisesta rutiinista
korvatakseni sen uudella
entistä yksitoikkoisemmalla,
mutta vangitsevalla rytmillä,
kutsulla transsiin,
joka uskottelee maailman pysähtyneen
riippuvuuteni voimasta
voidakseni huoletta hukuttaa itseni nautintoon,
elävien kuolleiden mereen.
Ja ennen kuin huomaankaan
olen liian syvällä
noustakseni hetkessä pinnalle
kaukana valon ulottumattomissa
uudessa pimeydessä
kahlittuna pohjaan.
Näen kärsimyksesi
tietämättä
suojeletko itseäsi vai minua
piiloutuessasi
taakse kuolleen hymyn,
jonka makea haju
saa silmäni vuotamaan
lumihiutaleita
välillämme olevan järven jäälle,
jonka haluaisin murskata,
mutta en uskalla,
koska pelkään rikkovani
myös sinut.
Päivänä,
jona lopulta viemmeloppuun
ihmisen numeroitumisen,
riistämme persoonan, unelmat ja tarkoituksen
yhtälöiden alamaisilta, prosenttien osilta,
joiden kapina lopetetaan
voimalla 125 467 389 luodin
kirkkaanpunaisen freskon.
40 000 000 kuollutta
70 000 000 haavoittunutta
15 000 000 antautunutta
467 389 pyöristyksen uhria,
suureen kuvaan kadonnutta pensselin viiltoa
myötätunnon kuiviin vuodattavaa.
Tuona päivänä
nousevat alkuluvut esiin piiloistaan
ja hallitsevat jaollisia,
naiiviudessaan heikompiaan alistaneita
omasta tärkeydestään vakuuttuneita
vankeja kansallisvaltioiden,
joiden tarinoilla sokaistut heikot
heitetään kuoppaan tappamaan toisensa
päämäärättömien miekkojen silppuriin,
nollattuun laskimeen.
Se päivä
yhdenvertaistaa kurjuuden.
Lihan menettäessä arvonsa sotakoneena
ohjaajien väistyessä tekoälyn tieltä
menettää idealismi viimeisenkin arvonsa
valtaapitävien silmissä.
Ja niin viimein
valta nousee ylimmäksi arvoksi,
sille uskollisuus uudeksi läheisyydeksi,
jolle syötetään omanarvontunto
setelin kokoisina riekaleina.
