Kone

Olenko

vain impulsseja hermoradoilla?

Ilman ulkopuolista ohjaajaa

biologisen koodirihmani orjana

elämänkokemusten ohjelmoimana.

Mitä edes silloin on

vapaa tahto?

Äidiltä saamani viestintäjärjestelmän perversio.

Ja kuinka julmalta se saakaan näyttämään

rikollisten vangitsemisen,

jos hekin ovat

vain sattuman saattamia

virheitä järjestelmässä,

jonka tarkoitus

on olla jauhamatta lajiamme

tuhoisissa taipumuksissamme

Alistaen poikkeamat enemmistön tuomittaviksi.

Ja tätä kauheutta katselen

peläten omaa kohtaloani,

jos en enää sovikaan muottiin.

Kuinka tahdonkin ymmärtää

erilaisia vetovoiman lajeja,

mutta omani ei suostu edes hetkeksi irrottamaan,

jolloin voin vain todeta

ehdottoman empatian vaatimuksen

liian kovaksi.

Nähden, että selvästikin on erilaista,

vaikken sitä ymmärräkään.

Olla tuomitsematta,

jottei minua tuomittaisi.

Hyväksyä osani

kokonaisuuden komponenttina.

Kieltäen sen, mikä toisia vahingoittaa.

Sillä vain se

tuntuu hyväksyttävältä syyltä

harjoittaa julmuutta,

Oikeutta,

jonka olemme kauniiksi pukeneet,

jotta voisimme ihailla sen suloista loistoa.

Sokaisten meidät pohdinnoilta,

jotka kyseenalaistavat jumalamme,

joka selittää erilaisuuden

antamatta sille syytä.

Synnyttäen pahuuden

hyvyyden lehtolapsen,

jota enemmistö kiusaa yrittämättä ymmärtää.

Sillä se, joka vihollistaan kohtaan empatiaa kokee,

kadottaa kohteensa.

Nähden ketjun menneisyydestä johtavan.

Tunnistaen sen algoritmin,

tapahtumien tulosteen järjestävän

näkymättömän käden,

epäjumalan,

jota et täysin kykene kieltämään.

Etkä edes halua yrittää,

sillä se riskeeraisi vahvistuksen,

todellisuutesi tappaisi

syösten sinut hammasrattaiden jauhettavaksi

vähentäen sinut

vain yskäisyksi koneessa.